The Sitoutumiskammo

The S-sana. Suuri S. Sitoutumiskammo. Sana, jonka tunnevammaiset miehet ja/tai naiset ovat keksineet päästäkseen helpolla irti epätoivotusta suhteesta. Sana, jota minä en enää ikinä haluaisi kuulla, kiitos. 

Eräs viisas ihminen on joskus sanonut, että sitoutumiskammoinen kammoaa sitoutumista vääriin ihmisiin, mutta on valmis sitoutumaan kohdatessaan ”Sen Oikean”. Onko tämä sitten totta vai ei, siihen minulla tai kenelläkään muulla ei ole vastausta. Kyky sitoutua asioihin / ihmisiin on terveen tunnemaailman omaavilla ihmisillä. Mikäli sitoutuminen pelottaa, saattavat kyseessä olla huonot kokemukset ihmissuhteissa, joissa on jouduttu pettymään. Tällöin suojellaan tiukasti omaa sisintä, eikä avauduta herkästi toisille tai päästetä ketään kovin helposti lähelle. Rakennetaan muureja, seiniä, kilpiä – kaikkea, mikä voisi suojata uusilta pettymyksiltä, kyyneliltä ja sydänsuruilta. Joskus tämä toimiikin. Kun ei päästä ketään lähelle, ei satu. Mutta silloin ei myöskään ikinä voi saavuttaa sitä tärkeintä, jota kaikki kuitenkin etsivät. Rakkautta. 

Miten onnistuisi yhdistämään rakkauden ja sitoutumiskammon? Onko sellaista lääkettä tai reseptiä olemassa? Uskon, että sitoutumiskammosta ja –pelosta voi parantua. Toki riippuu siitä, kuinka vakavat syyt tähän ovat johtaneet ja kuinka syvästi ihminen itsensä määrittelee sitoutumiskammon kautta. Ensimmäinen askel on myöntää, että on sitoutumiskammoinen ja pelkää läheisyyttä. Tämän moni jopa mielellään myöntääkin. Toinen askel on jo hieman vaativampi, eli on haluttava ja päätettävä tahtoa muutosta, jotta voisi joskus nauttia läheisyydestä ja terveestä, onnellisesta parisuhteesta. Tämän päätöksen kohdalla ihmisen tulee pysähtyä hetkeksi. Kun on myöntänyt olevansa sitoutumiskammoinen, tulee sen jälkeen rauhassa miettiä miksi näin on. Vaikka tekisikin kipeää, on vanhat haavat avattava ja käytävä läpi asiat, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Kun tietää mistä pelko sitoutumiseen on saanut alkunsa, on sitä helpompi käsitellä. 

Syiden selvittyä on tehtävä päätöksiä. Jos kiikarissa on oma perhe ja onnellinen parisuhde, on haluttava parantua sitoutumiskammosta. On mentävä epämukavuusalueelle ja avattava itseään pikkuhiljaa. On luotettava ihmisiin. Kolmas askel onkin siis se kaikista haastavin ja aikaa vievin; luottaminen. 

Niin. Ymmärrän kaiken tämän oikein hyvin, erittäin helvetin hyvin, ellen sanoisi. Pari päivää sitten sain kuulla mieheltä, josta välitin todella paljon, että hän on sitoutumiskammoinen. Ensimmäinen reaktioni oli sarkastinen nauru. Ei taas. Ei ollut ensimmäinen kerta noin kolmikymppisen elämäni aikana, kun törmäsin tunnevammaiseen mieheen. Moni ei ollut sanonut sitä ääneen, mutta asia on tullut selväksi muita kautta. The S –sana on yleensä kuoleman kello suhteelle, jos sellaista on vielä ollutkaan. Meidän tapauksessamme olimme tapailleet kolmisen kuukautta ja olin jo syvällä ihastumisen huumassa. Ehkä liiankin syvällä. En ollut kahteen vuoteen tavannut ihmistä, joka liikuttaisi minua, koskettaisi minua. Jonka kanssa tuntui hyvältä ja oikealta. Huomasin kyllä, että hänellä oli paljon mietittävää omissa arkipäivän asioissaan ja hän oli usein huolestunut. Silti tunsin, että hänkin välitti myös minusta. Ainakin alussa. Kun asiat mutkistuivat ja aloimme keskustelemaan läheisyydenkaipuustani, niin sana pyrki esiin miehen huulilta. Sitoutumiskammo, that’s my thing babe! 

Mitä teimme? Minä tein päätöksen. Laitoin lenkkarit jalkaan ja juoksin lujaa. Ehkä liiankin lujaa. Vaikka saarnaan muille oman sydämen avaamisesta ja varoittelen siipeensä saaneita kyynistymisestä, niin tämä siinä on riskinä. Otin riskin ja sain turpaani. Pieni pala sydäntäni särkyi, mistä itsekin hieman yllätyin. En arvannut, että välitin hänestä näin paljon ennen kuin menetin hänet. Mutta minulla oli paha aavistus, että minua tulisi sattumaan vielä paljon enemmän, jos jäisin.

Hän pyysi minua jäämään. Pyysi minua jaksamaan. Odottamaan.  Antamaan aikaa. Ja minua kaduttaa. Miksi tein niin äkkipikaisen päätöksen? Olenko minä nyt se tunnevammainen, itsekäs, lapsellinen nainen, joka lähtee käpälämäkeen heti ensimmäisen ongelman ilmaannuttua? Vai olinko fiksu, järkevä, aikuinen nainen, joka tunnistaa vaaran ja osaa hallita riskejä? Riskienhallintaa, sitähän ihmissuhteet nykyään ovat. Meillä on niin paljon aikaa käsissämme, ettemme tiedä, mihin sen kaiken käyttäisimme. Siispä analysoimme. Analysoimme ihmissuhteitamme, josko niistä löytyisi jotain vikaa, jotain kehitettävää. Analysoimme toisemme puhki ja lopulta täydellisimmässäkin suhteessa on pelkkää kuonaa ja kuraa. 

Haluaisin soittaa hänelle. Haluaisin kirjoittaa hänelle viestin. Haluan hänet takaisin. Mutta en tiedä haluaako hän minut. Ehkä hän on helpottunut. Ehkä en ollut hänelle Se Oikea. Ehkä hän ei vuodattanut kyyneltäkään minun vuokseni. Ehkä hän on jo unohtanut. Siksi en voi sanoa hänelle, että haluan hänet takaisin. Siksi minunkin on mentävä eteenpäin. Kai.