Viikon sisään on sattunut paljon hassuja asioita. Sain siipeeni, kun kuvittelin liikoja minun ja Sitoutumiskammoisen tulevaisuudesta. Mutta pah ja hui hai! Pari, kolme iltaa itkeskeltyäni ja kierittyäni itsesäälissä päätin unohtaa koko tyypin. Oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta toisaalta; en halua olla kenenkään itkumuuri. Olen loistava kuuntelija, mutta en halua toimia likasankona. Joten piste. Bye bye Mr. Sitoumiskammo!
Mutta mutta. Kun vielä olin hieman arkana ja haavoilla, niin tietenkin hain tukea ystäviltäni. Ja tein yhden virheen. Tukeuduin mieheen, ystävääni. Ystävämieheen. Olemme tunteneet jo lähes 10 vuotta. Olin alkuun häneen hieman ihastunut ja olen aina tiennyt, että hänkin on joskus tykkäillyt minusta. Mutta. Koska aika ja paikka on aina ollut väärä, ovat tunteet viilenneet ja muuttuneet ystävyydeksi - ainakin minun puoleltani. Viikonloppuna hän kuitenkin kertoi minulle, että hänelle on aina ollut tunteita minua kohtaan. Ja etenkin nyt. Ystävämies kertoi rakastavansa minua, ilman että käytti noita kolmea pientä sanaa. Ystäväni rakastaa minua. Olin hänelle kiukkuinen, koska hänen ajoituksensa oli surkeista surkein. Vielä kun minä suren päättynyttä suhdetta, niin hän päättää tunnustaa syvimmät tunteensa ja intohimonsa minua kohtaan. Väärin! Miksi hän valitsi juuri tämän hetken, miksi? Olin niin turta ja tyhjä, etten tuntenut mitään. Vain ystävyyttä häntä kohtaan. Olin rehellinen. Sain hänelle kyyneleet silmiin, mikä satutti myös minua, tietenkin. Hän ei voi olla enää ystäväni. Olen menettänyt Ystävämiehen. Uskon ja toivon, että hän joskus pääsee tunteistaan yli ja voisimme olla taas kuten olemme aina olleet. Sielunkumppaneita.
Life is funny.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti