Elämäni miehet

Ihana, rakas mummoni osaa aina yllättää! Soitin hänelle kysyäkseni pääsiäiskuulumisia ja puhelu päättyikin taas keskusteluihin miehistä. Yleensä mummo muistuttaa minua siitä, etten vaan mitä tahansa miehenrohjaketta huoli elämääni, mutta tällä kertaa oli toinen ääni kellossa. Käsittelimme myös lähestyvät 30 -kymppiseni, minkä jälkeen mummoni vastoin tapojaan kysyi, että "Missäs se sinun kaveri on?", ja vaikka tiesin vallan hyvin minkälaista kaveria hän tarkoitti, niin pakko oli hieman kiusoitella mummoa, etten muka ymmärtänyt mistä oli kyse. Luullakseni mummolle tämä 30 ikävuoden rajapyykki alkaa olla siinä main, että nyt olisi aika joku "kaveri" saada tuohon vierelle. Tai sitten mummoni yritti olla diplomaattinen, mikäli hän luulee, että olen lesbo. Ou nou. Pitää ehkä soittaa mummolle myöhemmin vielä uudestaan...

Jäin kuitenkin miettimään mummoni sanoja, sillä totta on, että täytän pian 30 vuotta. Iik. Ahdistaako? Iskeekö ikäkriisi? Kyllä ja ei. Mietin aikaisempia parisuhteitani, joista pidempiä, vakavia minulla on ollut kolme kappaletta. Ensirakkaus, Pankkiiri ja Automies. Ensirakkaus alkoi lukiossa, ja vajaan parin vuoden tarinamme oli tulinen ja päättyi rumasti. Olen katkaissut välini häneen, mutta hän antaa silloin tällöin kuulua itsestään, viimeksi viime viikolla. Sain aamuyöllä (känni)viestin, jossa hän 10 vuoden jälkeen pahoitteli tekojaan ja kertoi yhä rakastavansa minua. Kaveri on siis kihloissa ja menossa pian naimisiin. Tekisi mieleni forwardoida ko.viesti kihlatulle, jotta tietäisi minkälaisen törpön kanssa on tekemisissä. Mrrrr, mikä ääliö!

Pankkiiri. Mitä hänestä kertoisin? Olimme yhdessä koko opiskeluajan ja hieman ylikin, eli yhteensä kuusi vuotta. Rakastin häntä omalla tavallani. Olin turvassa ja minua rakastettiin. Loppuaikoina tunsin kuitenkin yhä voimakkaammin, että elin jonkun muun elämää, en omaani. Huomasin, että elämäni oli menossa suuntaan, johon en halunnut sen vievän. Minua odotti luotettava aviomies, omakotitalo, Volvo, 1,8 lasta sekä huoleton tulevaisuus. Mutta tuo tulevaisuus olisi mieheni määrittelemä, sillä minun unelmilleni ei ollut tilaa. Opiskelu- ja urahaaveeni lytättiin aina tiukasti, ja muutoinkin arvomaailmamme kohtasivat kolisten. Kuuden vuoden ja kahden kosinnan jälkeen minun oli sanottava hyvästi, sillä vaikka kuinka yritin, en osannut kuvitella itseäni alttarille hänen viereensä sanomaan "Tahdon". Eräänä kauniina kesäiltana, jolloin olin viettämässä iltaa ilman häntä, nauroin pitkästä aikaa sydämeni kyllyydestä, mitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan hänen kanssaan. Oli aika lähteä.

Automies. Hän piiritti minua pitkään ennen kuin kertoi  tunteistaan. Olimme samassa työpaikassa, enkä pitänyt häntä alkuun muuna kuin ystävänä. Sain kuulla kiertoteitse, että hän oli ihastunut minuun. Aloin nähdä hänet eri valossa, osittain varmasti siksi, että oli imartelevaa olla jonkun tunteiden palon kohteena. Suhteemme alkoi kiihkeästi, mutta pidimme yölliset tapailumme salassa pari viikkoa jopa parhammilta ystäviltämme. Kahden viikon jälkeen hän kertoi rakastavansa minua. Olin myyty. Koska rakkauteni Pankkiiriin ei todellakaan ollut intohimoa, vaan enemmänkin syvää ystävyyttä, niin olin nyt sokaistunut tästä kuumasta huumasta. Rakastin häntä takaisin täydellä sielullani ja julistin pian kaikille löytämääni suurta rakkautta! Suhteemme eteni hurjaa vauhtia. Muutin eri paikkakunnalle ja etäsuhde vain vahvisti tunteitamme. Hän oli todella romanttinen. Sain pitkiä rakkauskirjeitä ja suklaata työpaikalle. Olin rakastunut. Muutimme pian yhteen, kun hän seurasi minua Helsinkiin. Mutta niin rytinällä kuin suhteemme oli alkanutkin, melkein yhtä nopeati se päättyikin. Ehdimme olla yhdessä 1,5 vuotta, kun hän teki päätöksen lopettaa suhde. Olin hajalla, rikki. En syönyt viikkoihin. Kävin töissä, mutta muuten eristäydyin. Rintaani puristi uskomaton paine ja kipu. Surin koko kevään. Mutta nyt, kahden vuoden jälkeen olen kiitollinen hänelle. Hän näki ongelmamme, joilta minä halusin sulkea silmäni. Kiitos siitä, että annoit minulle takaisin onnellisen elämäni.

Kaikkien elämäni miehien jälkeen olen tullut tähän lopputulokseen. Olen onnellisimmillani itsekseni, ilman parisuhdetta, kuin olen ollut yhdessäkään edellä mainituista suhteissani. Kun joskus eteeni tulee se mies, jonka kanssa olen onnellisempi kuin nyt, niin tiedän. Hän se on.

One Cosmopolitan, please Sir!

Miehet, miehet, miehet...mitä me teemme kanssanne? :)

Kävin tällä viikolla non-treffeillä. Kyseessä oli siis miehen ja naisen välinen lounas, jossa ei ollut kyse bisneksestä, ystävyydestä, romantiikasta tai mistään mitä voisi lokeroida. Kaikki sai alkunsa pari viikkoa sitten, kun olin ensimmäistä kertaa sitten Uuden Vuoden bileiden baarissa pistäytymässä drinksulla. Tai parilla. Päädyimme ihanien, valloittavien ystävieni kanssa rentoon drinkkibaariin. Mielenkiintoisen illasta teki se, ettei minun tarvinnut maksaa makeista juomistani mitään - mahtavaa! Hienoinen kiristyksen jälkimaku kuitenkin jäi siitä, että herkkudrinkkejä sheikkaava Baarimestari kaipaili puhelinnumeroani (tai meiliosoitettani - ööö, kuka sellaista enää käyttää?). Miellyttävän drinkkien jälkeisen suutuntuman sekä Sitoutumiskammoisen jättämän kiukun synnyttämä kombinaatio hiljensi omatuntoni soinnin ja siksipä vielä oviaukossa kaivoin  käyntikorttini Baarimestarille. Ou nou. Toivoin samantien, ettei hänestä kuuluisi mitään.

Mutta tokihan kohtelias Baarimestari piti sanansa ja yllätti minut puhelulla kesken työpäivän. Koska en ensimmäiseen 10 sekuntiin ymmärtänyt, että puhelimessa ei ollut asiakas / prospekti, oli hämmästykseni äänekäs "Aaaaahh, ehheh, ööhhh, niihhh, joo muistanhan mä, heh heh..", kun sitten asian tajusin. Ja niinpä sitten löysin itseni eilen lounaalta sheikkaavan Baarimestarin kanssa.

Tätä kohtaamista en jännittänyt ollenkaan, sillä en mieltänyt lounastapaamista treffeiksi. Olen vasta päässyt eroon Sitoutumiskammoisesta, ja säätänyt Ystävämiehen kanssa, joten en osannut ajatella häntä...potentiaalisena. Nämä olivat non-treffit, joille mennään tyypin kanssa semipakolla. Kutkuttava odotus kumpuaa siitä, että saa tutustua uuteen, ehkä mielenkiintoiseen ihmiseen, josta kenties voi tulla kaveripiirin vakijäsen, mutta että perhosia aiheuttavat treffit? Ei, non. 

Lounastimme kivassa, rennossa italialaisessa, jossa lähikorttelien korporaatiopukumiehet käyvät nauttimassa lounarihintaisen lasagnen tai kermapastansa. Itse tilasin kuhaa, mikä olikin loistovalinta, nam nam :) Tunnin kestävä lounas sujui ihan mukavasti jutustellessa niitä näitä, mutta hieman väkinäistähän tuo oli. Baarimestari tekee töitä, töitä ja töitä. Ja käy välillä kotona nukkumassa. Ja sitten taas töitä. Hmmm...Äkkiseltään elämänarvomme menivät aikalailla ristiin jo tuossa kohtaa. Vaikka itsekin olen kunnianhimoinen ja jopa urasuuntautunut, en enää viimeiseen vuoteen ole räydyttänyt itseäni työnteolla. Olen ottanut itselleni enemmän vapaa-aikaa ja teen juuri niitä asioita, jotka tekevät minut joka päivä onnelliseksi. Mutta ehkä Baarimestarikin on onnellinen? Sitä en huomannutkaan häneltä kysyä...Vaikka kaikkea muuta kysyinkin! Pidin parhaani mukaan keskustelua yllä ja äkkäsi hänkin minulta kaksi kysymystä kysyä. A) Mistä olet kotoisin? B) Mitä teitkään työksesi? Huh, boooooring. Sorry nyt vaan Baarimestari, mutta kipinä ja sympatia jäivät tästä sielujen kohtaamisesa puuttumaan. Halatessamme hyvästiksi olin vakuuttunut, että molemmat huomasivat yön ja päivän eron, enkä siksi jäänyt keskusteluamme puimaan mielessäni kymmenia kertoja, kuten tavallista. Se oli ciao ja palataan!

Piip piip. "Kiitos lounasseurasta. Toivottavasti nautit auringonpaisteesta vielä eilen? Hauskaa työpäivää!", sanottiin tekstiviestissä aamulla. Jaahans. Käännyn viisaampieni puoleen ja käytin rakkaan suomenruotsalaisen ystäväni neuvoa ei-toivottujen lähestymisyritysten neutralisoinnista: "Kiitos, oli kivaa. Mutta ollaan ihan neutraalisti, ok? Kiva! Puss ja hej!" Just kidding ;) Mutta joskus olisi kiva käyttää tuota. Toimii kuulemma tehokkaamin kuin strustitaktiikka, josta lisää toisella kertaa.

Life is funny..or is it?

Viikon sisään on sattunut paljon hassuja asioita. Sain siipeeni, kun kuvittelin liikoja minun ja Sitoutumiskammoisen tulevaisuudesta. Mutta pah ja hui hai! Pari, kolme iltaa itkeskeltyäni ja kierittyäni itsesäälissä päätin unohtaa koko tyypin. Oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta toisaalta; en halua olla kenenkään itkumuuri. Olen loistava kuuntelija, mutta en halua toimia likasankona. Joten piste. Bye bye Mr. Sitoumiskammo!

Mutta mutta. Kun vielä olin hieman arkana ja haavoilla, niin tietenkin hain tukea ystäviltäni. Ja tein yhden virheen. Tukeuduin mieheen, ystävääni. Ystävämieheen. Olemme tunteneet jo lähes 10 vuotta. Olin alkuun häneen hieman ihastunut ja olen aina tiennyt, että hänkin on joskus tykkäillyt minusta. Mutta. Koska aika ja paikka on aina ollut väärä, ovat tunteet viilenneet ja muuttuneet ystävyydeksi - ainakin minun puoleltani. Viikonloppuna hän kuitenkin kertoi minulle, että hänelle on aina ollut tunteita minua kohtaan. Ja etenkin nyt. Ystävämies kertoi rakastavansa minua, ilman että käytti noita kolmea pientä sanaa. Ystäväni rakastaa minua. Olin hänelle kiukkuinen, koska hänen ajoituksensa oli surkeista surkein. Vielä kun minä suren päättynyttä suhdetta, niin hän päättää tunnustaa syvimmät tunteensa ja intohimonsa minua kohtaan. Väärin! Miksi hän valitsi juuri tämän hetken, miksi? Olin niin turta ja tyhjä, etten tuntenut mitään. Vain ystävyyttä häntä kohtaan. Olin rehellinen. Sain hänelle kyyneleet silmiin, mikä satutti myös minua, tietenkin. Hän ei voi olla enää ystäväni. Olen menettänyt Ystävämiehen. Uskon ja toivon, että hän joskus pääsee tunteistaan yli ja voisimme olla taas kuten olemme aina olleet. Sielunkumppaneita.

Life is funny.

The Sitoutumiskammo

The S-sana. Suuri S. Sitoutumiskammo. Sana, jonka tunnevammaiset miehet ja/tai naiset ovat keksineet päästäkseen helpolla irti epätoivotusta suhteesta. Sana, jota minä en enää ikinä haluaisi kuulla, kiitos. 

Eräs viisas ihminen on joskus sanonut, että sitoutumiskammoinen kammoaa sitoutumista vääriin ihmisiin, mutta on valmis sitoutumaan kohdatessaan ”Sen Oikean”. Onko tämä sitten totta vai ei, siihen minulla tai kenelläkään muulla ei ole vastausta. Kyky sitoutua asioihin / ihmisiin on terveen tunnemaailman omaavilla ihmisillä. Mikäli sitoutuminen pelottaa, saattavat kyseessä olla huonot kokemukset ihmissuhteissa, joissa on jouduttu pettymään. Tällöin suojellaan tiukasti omaa sisintä, eikä avauduta herkästi toisille tai päästetä ketään kovin helposti lähelle. Rakennetaan muureja, seiniä, kilpiä – kaikkea, mikä voisi suojata uusilta pettymyksiltä, kyyneliltä ja sydänsuruilta. Joskus tämä toimiikin. Kun ei päästä ketään lähelle, ei satu. Mutta silloin ei myöskään ikinä voi saavuttaa sitä tärkeintä, jota kaikki kuitenkin etsivät. Rakkautta. 

Miten onnistuisi yhdistämään rakkauden ja sitoutumiskammon? Onko sellaista lääkettä tai reseptiä olemassa? Uskon, että sitoutumiskammosta ja –pelosta voi parantua. Toki riippuu siitä, kuinka vakavat syyt tähän ovat johtaneet ja kuinka syvästi ihminen itsensä määrittelee sitoutumiskammon kautta. Ensimmäinen askel on myöntää, että on sitoutumiskammoinen ja pelkää läheisyyttä. Tämän moni jopa mielellään myöntääkin. Toinen askel on jo hieman vaativampi, eli on haluttava ja päätettävä tahtoa muutosta, jotta voisi joskus nauttia läheisyydestä ja terveestä, onnellisesta parisuhteesta. Tämän päätöksen kohdalla ihmisen tulee pysähtyä hetkeksi. Kun on myöntänyt olevansa sitoutumiskammoinen, tulee sen jälkeen rauhassa miettiä miksi näin on. Vaikka tekisikin kipeää, on vanhat haavat avattava ja käytävä läpi asiat, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Kun tietää mistä pelko sitoutumiseen on saanut alkunsa, on sitä helpompi käsitellä. 

Syiden selvittyä on tehtävä päätöksiä. Jos kiikarissa on oma perhe ja onnellinen parisuhde, on haluttava parantua sitoutumiskammosta. On mentävä epämukavuusalueelle ja avattava itseään pikkuhiljaa. On luotettava ihmisiin. Kolmas askel onkin siis se kaikista haastavin ja aikaa vievin; luottaminen. 

Niin. Ymmärrän kaiken tämän oikein hyvin, erittäin helvetin hyvin, ellen sanoisi. Pari päivää sitten sain kuulla mieheltä, josta välitin todella paljon, että hän on sitoutumiskammoinen. Ensimmäinen reaktioni oli sarkastinen nauru. Ei taas. Ei ollut ensimmäinen kerta noin kolmikymppisen elämäni aikana, kun törmäsin tunnevammaiseen mieheen. Moni ei ollut sanonut sitä ääneen, mutta asia on tullut selväksi muita kautta. The S –sana on yleensä kuoleman kello suhteelle, jos sellaista on vielä ollutkaan. Meidän tapauksessamme olimme tapailleet kolmisen kuukautta ja olin jo syvällä ihastumisen huumassa. Ehkä liiankin syvällä. En ollut kahteen vuoteen tavannut ihmistä, joka liikuttaisi minua, koskettaisi minua. Jonka kanssa tuntui hyvältä ja oikealta. Huomasin kyllä, että hänellä oli paljon mietittävää omissa arkipäivän asioissaan ja hän oli usein huolestunut. Silti tunsin, että hänkin välitti myös minusta. Ainakin alussa. Kun asiat mutkistuivat ja aloimme keskustelemaan läheisyydenkaipuustani, niin sana pyrki esiin miehen huulilta. Sitoutumiskammo, that’s my thing babe! 

Mitä teimme? Minä tein päätöksen. Laitoin lenkkarit jalkaan ja juoksin lujaa. Ehkä liiankin lujaa. Vaikka saarnaan muille oman sydämen avaamisesta ja varoittelen siipeensä saaneita kyynistymisestä, niin tämä siinä on riskinä. Otin riskin ja sain turpaani. Pieni pala sydäntäni särkyi, mistä itsekin hieman yllätyin. En arvannut, että välitin hänestä näin paljon ennen kuin menetin hänet. Mutta minulla oli paha aavistus, että minua tulisi sattumaan vielä paljon enemmän, jos jäisin.

Hän pyysi minua jäämään. Pyysi minua jaksamaan. Odottamaan.  Antamaan aikaa. Ja minua kaduttaa. Miksi tein niin äkkipikaisen päätöksen? Olenko minä nyt se tunnevammainen, itsekäs, lapsellinen nainen, joka lähtee käpälämäkeen heti ensimmäisen ongelman ilmaannuttua? Vai olinko fiksu, järkevä, aikuinen nainen, joka tunnistaa vaaran ja osaa hallita riskejä? Riskienhallintaa, sitähän ihmissuhteet nykyään ovat. Meillä on niin paljon aikaa käsissämme, ettemme tiedä, mihin sen kaiken käyttäisimme. Siispä analysoimme. Analysoimme ihmissuhteitamme, josko niistä löytyisi jotain vikaa, jotain kehitettävää. Analysoimme toisemme puhki ja lopulta täydellisimmässäkin suhteessa on pelkkää kuonaa ja kuraa. 

Haluaisin soittaa hänelle. Haluaisin kirjoittaa hänelle viestin. Haluan hänet takaisin. Mutta en tiedä haluaako hän minut. Ehkä hän on helpottunut. Ehkä en ollut hänelle Se Oikea. Ehkä hän ei vuodattanut kyyneltäkään minun vuokseni. Ehkä hän on jo unohtanut. Siksi en voi sanoa hänelle, että haluan hänet takaisin. Siksi minunkin on mentävä eteenpäin. Kai.