Ensimmäiset treffit

Olin (taas) viime lauantaina ensimmäisillä treffeillä. Olin bongannut miehen netistä, kuten lähes 90% tapailemistani miehistä. Olimme kirjoitelleet useita viestejä ennen tapaamista ja paperilla juttu luistikin kivasti. Sain pari kuvaa etukäteen meiliin, jotta pystyin varmistumaan, etten ollut näkemässä mitään mörköä. Oli kaunis ja kuulas syyspäivä, kun tapasimme. Kävimme leppoisalla kävelyllä, nauroimme, höpöttelimme ja testasimme naapurin uuden sushi -ravintelin. Oli kivaa. Hän pyysi uudestaan ulos eilen ja sanoin, että oli todella mukavaa, mutta ei kiitos. Jatketaan kavereina. Eli perussetti. Ja minulle tuli paha mieli. Miksi?

Jo parituntisen tapaamisen aikana ehdin useaan kertaan pohtia seuraavaa. Haluanko suudella häntä? Voisinko haluta häntä? Miltä tuntuisi koskettaa? Vastaus oli ensin ehkä, mutta myöhemmin jostain syystä ehkä kuitenkaan ei. Siksi päätin jo ensimmäisten treffien puolessa välissä, että emme tule enää tapaamaan. Ainakaan romanttisessa mielessä. Ajattelin, että jos fyysinen vetovoima ei ole eläimellisellä tasolla heti ensitapaamisella, niin turha sitä on kaivaa esiin jatkossakaan. Mutta voiko se liekki syttyä kenties vasta toisella tapaamisella? Tai vasta myöhemmin? Uskon siihen, että himo voi yllättää. Kun esimerkiksi tutustuu johonkin mieheen vaikkapa työkuvioissa aivan viattomasti, ilman taka-ajatuksia ja antaa ensin kaverillisen suhteen kehittyä, niin tunteet voivat roihahtaa nopeastikin, kun älyää, että tuossa se ihana, elämäni mies on! Mutta nyt viime aikoina (lue vuosina) olen ollut todella tiukka ja tyly sen ensifiiliksen suhteen. Miehen on saatava sukat pyörimään jaloissani jo ensimmäsillä treffeillä, sillä niitä toisia ei välttämättä tule. Olenko liian ankara? Menetänkö tällä tavalla kenties unelmieni miehen?

Voi hyvinkin olla mahdollista, että olen jo mennyt siihen moodiin, että ah seuraava! Ja miksi minulle tuli paha mieli, kun olin taas kerran kieltäytynyt uudesta tapaamisesta? Siksi, että minua hieman kadutti. Olisin sittenkin voinut tavata tämän kivan miehen toisen kerran. Olen ollut liian liukuhihnameiningillä liikkeellä, enkä ehkä edes aidosti avoinna ja läsnä. Antanut edes mahdollisuutta tutustumiseen. Ehkä minun tulisi kehittää uusi mittari nykyisen pussausmittarin sijaan? Mikä se voisi olla? Ideoita?

Tästä lähtien lupaan mennä toisillekin treffeille, jos pyydetään. Kunhan kyseessä ei ole mörkö.

Jump, jump, jump around...

Olen huomannut erään asian, tutkinut sitä kauempaa sekä suurennuslasilla. Kun puhutaan romanttisista parisuhteista, niin jokaisessa niistä on omat vaikeutensa, mutta niihin liittyy myös niitä perinteisiä stereotypioita, joilla niin mielellämme leimaamme toimiamme. Tai ainakin pieleen menneitä suhteita. 

Eräs tälläisista leimallisista malleista on suhteesta toiseen hyppiminen. Näitä hyppijöitä löytyy moneen menoon, sekä miehistä että naisista. Kun suhde tai tapailu päättyy, on heillä kiire jo rynnätä tapailemaan uusia ihmisiä tavoitteena joko seksi, hauskanpito tai rakkaus. Mikään näistä tavoitteista ei ole toista huonompi. Se mikä tästä toimintamallista tekee epäkiitollisen, on itsensä pettäminen tai sen seuraavan kumppanin satuttaminen. Molemmista voisi kirjoittaa pitkään, mutta keskityn seuraavaksi nimenomaan siihen, kuinka hyppijä voi vahingoittaa tielleen sattuvia ihmisiä.

Koska olen nainen ja kirjoitan naisen näkökulmasta, käytän nyt miestä kohteena. Ajatellaan, että tämä mies on käynyt läpi suhteen, jossa häntäkin on sattunut. Yleensä hän joko hautaa tunteensa tai purkaa ne kahden päivänä aikana eteisen matolle kyynelten ja huudon muodossa sikiöasennossa parkuen. Tämän jälkeen mies kokoaa itsensä, sillä turha itkeä naisen perään, kun niitähän tuolla riittää.

Virhe 1. Jos suhde on päättynyt, tarkoittaa se, että olet menettänyt elämästäsi sinulle tärkeän ihmisen. Välillä voi olla vaikea päättää, onko jättäjän vai jätetyn osa pahempi, mutta siitäkin toisella kertaa. Lyhyissäkin suhteissa on voinut olla mukana suuria tunteita. Ihminen ei ole kone, jota voi käskeä parantamaan itsensä. Sama pätee niin tunteisiin kuin haavoihin. Jos saat käteesi haavan terävästä veitsestä, tekee se kipeää ja haava paranee hitaasti. Mutta vain ajan kanssa. Paranemista ei voi nopeuttaa, sillä haava on siinä, vaikka sen päälle laittaisikin laastarin. Aika parantaa. Anna siis itsellesi aikaa. Jos itkettää kolmatta viikkoa putkeen, ja vaikka kollegat ihmettelevät itkusta pöhöttyneitä kasvojasi, niin itke. Se puhdistaa ja yhdessä itkun kanssa aika korjaa. Samalla on yleensä suositeltavaa miettiä tapahtunutta ja hyväksyä se, jotta voi päästää irti. Tämä on erityisen tärkeää.

Virhe 2. Alat deittailemaan 1-4 viikon jälkeen edellisen suhteen päätyttyä. Heität ilmoituksen nettideittipalstalle tai menet baariin pörräämään. Tähän asti kaikki vielä ok, mutta jos ensimmäisillä tai viimeistään toisilla treffeillä et tuo ilmi, että sinulla on pari viikkoa sitten päättynyt juttu, olet johtamassa tätä toista henkilöä harhaan. Vaikka itse luulisitkin olevasi kunnossa, etkä mieti edellistä suhdettasi, on haava silti olemassa - tuoreena. Kun kerrot tämän rehellisesti, on deitilläsi oikeus päättää haluaako jatkaa tapailuasi. No miksi hän ei haluaisi? Kaksi syytä. Voi olla, että sinulla alkaa vanha suola janottamaan, mikä luonnollisesti ei ole kovin mukava tilanne. Tai, että olet itsekin niin kujalla vielä edellisen jutun jäljiltä (vaikka et sitä itse tiedostakaan), että tällä uudella deitilläsi on syystä oikeus harkita oletko varmasti täysillä valmis mahdolliseen uuteen suhteeseen. Tässä kohtaa käy yleensä niin, että jos jatkatte deittailua vielä kerran tai aloitatte hetken verran kestävän säännöllisen tapailun, niin hyppijä lyö jarrut kiinni ja nopeasti. Häntä alkaa pelottamaan tai hänellä vaan on oma pää vielä niin sekaisin, ettei tunnista omalle kohdalleen osunutta hyvää ihmistä. Moni miespuolinen henkilö pelkää sattumista niin paljon, että sepittää tässä vaiheessa jotain epämääräistä sitoutumiskammosta.

Virhe 3. Tämä on virheistä se pahin vaihtoehto. Sillä, että hyppijä ryntää suoraan uuden ihmisen syliin, satuttaa hän ennemmin tai myöhemmin tätä uutta kumppaniehdokasta. Kun ei ole valmis aidosti kohtaamaan uutta ihmistä ja antamaan kaikkea itsestään, on peli jo pelattu lähtöviivalla. Yleensä hyppijä ajattelee vaan itseään, miten hän pääsisi eteenpäin parhaiten, miten hänen olisi nyt hyvä tutustua uusiin, upeisiin ihmisiin. Hän ei ajattele sitä toista ihmistä, joka joutuu hänen keskeneräisen tunnemaailmansa kohteeksi. Kun ihminen A on tasapainoinen ja valmis antamaan ja vastaanottamaan rakkautta ja hän kohtaa ihmisen B, joka on hyppijä, niin tuolloin tapahtuu väistämätön. A:ta sattuu. Siksi on mielestäni tärkeää, että B kertoo jo aikaisessa tutusmisvaiheessa tilanteestaan, jotta A voi harkita taustoja ja kenties ottaa tietoisen riskin. Tai olla ottamatta ja suunnata C:n pariin, jonka edellisestä suhteesta on vuoden verran aikaa, hän on käsitellyt asian ja on nyt aidosti avoin uudelle rakkaudelle.

Ihmisten väliset suhteet ovat aina haastavia. Se miten välttää satuttamasta itseään tai toisia? Sellaista kristallipalloa en ole vielä löytänytkään. Suosittelen kuitenkin välillä hengähtämään, tutustumaan omiin ajatuksiin ja kenties kysymään hyvältä ystävältä, että miltä oma toiminta oikein vaikuttaa. Kun ajattelet entistä kumppaniasi ja sydämesi alkaa pamppailemaan, kyynelkanavasi kostuvat tai tunnet suunnatonta raivoa - et ole valmis uuteen. Kun ajattele entistä kumppaniasi, etkä tunne mitään missään päin kehoasi, niin onnittelut - olet valmis uuteen rakkauteen!

Onnellisuus on valinta

Tampereen yliopiston professori Marja-Liisa Manka puhuu Kauppalehti Optiossa (16.8.2012) psykologisesta pääomasta. Tällä tarkoitetaan neljää ulottuvuutta, jotka ovat; itseluottamus, eli usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin, toiveikkuus, eli usko tavoitteiden saavuttamiseen, realistinen optimismi, eli voima kohdat arjen haasteet sekä sitkeys, eli joustavuus ja kyky sopeutua muutoksiin. Näistä muodostuu meidän jokaisen oma, psykologinen pääomamme. Miten tämä liittyy ihmissuhteisiin? Minäpä avaan hieman.

Olen ollut jo vuosia kiinnostunut ihmisen psykologiasta ja olenkin innokas arjen analyytikko. Olen omien opiskelujeni ohella aikoinaan suorittanut työ-ja organisaatiopsykologian opintoja, ihan omaksi ilokseni. Tuosta useamman vuoden takaisesta psykan pänttäämisestä jäi parhaiten mieleeni eräs herra, nimittäin Martin Seligman. Kyseinen amerikkalaispsykologi tunnetaan positiivisen psykologian isänä. Ennen 1990 -lukua psykologian tutkiminen oli keskittynyt pitkälti negatiivisiin mielen kiemuroihin, mutta Seligman toi ilmoille ajatuksen, jossa keskityttäisiin enemmän ihmisen voimavarojen kehittämiseen sekä myönteisten tunnetilojen voimistamiseen. Lisäksi hän puhuu kuitenkin myös meidän heikkouksistamme, joista yksi on opittu avuttomuus. Tällä tarkoitetaan muiden mukana menemistä, passiivisuutta ja päätöstenteon antamista muiden käsiin.

Jossain määrin me kaikki olemme jossakin elämämme vaiheessa avuttomia. Osa avuttomuudesta saattaa johtua myös temperamenttipiirteistämme, osa taas ympäristöstä. Osa on avuttomampia kuin toiset. Katsoin tällä viikolla Satuhäät -sarjaa, jossa oli pääosassa onnellinen nuoripari. Mies vaikutti aidosti onnelliselta vaimonsa vierellä, mutta tuohon tilanteeseen johtanut polku oli täynnä ylä- ja alamäkiä. Mielenkiintoisinta mielestäni kuitenkin oli, että monessa kohtaa heidän suhdettaan nainen oli ottanut ohjat käsiinsä ja jopa päättänyt heidän naimisiinmenostaan. Onko tämä nyt tasa-arvoa vai opittua avuttomuutta? Vaikea sanoa näin ruudun välityksellä, paria tuntematta.

Onko mahdollista, että parisuhde voi olla onnellinen, vaikka toinen osapuolista olisi hieman tossukka? Jos valta-asetelma on niin selvä, että myös ulkopuoliset näkevät sen, niin voiko myös se mukanavedettävä olla tyytyväinen tilanteeseen?

Uskon, että voi. Vaikka olisitkin suhteessanne se, joka antaa periksi helpommin ja mieluummin kuuntelee kuin puhuu, niin uskon, että olet onnellinen. Tästä päästäänkin alun teemaan, eli psykologiseen pääomaan. Jos tunnet, että kaikki neljä ulottuvuutta elämässäsi täyttyvät ja kumppanisi tukee sinua kaikissa ulottuvuuksissa, esimerkiksi urahaaveissasi, niin olet oikeilla jäljillä. Itse olen ollut suhteessa, jossa uskoa itseeni ja mahdollisuuksini yritettiin horjuttaa, joten olen oppinut huomaamaan, jos joku sellaista yrittää. Siksi hyvä naiset ja miehet; tutustukaa Seligmanin tai Mankan ajatuksiin, ja muistakaa...Onnellisuus on valinta <3

To be or not to be?

Kevät ja sitä myöten pääsiäinen lähestyy vauhdilla. Sainkin tänään mukavan "pääsiäisyllätyksen" työpisteelleni kesken työpalaverin! Olin juuri esittelemässä uudelle kollegalleni firmamme asemoitumista kilpailijakentässä, kun käteeni kiikutettiin lahjapaketti. Olin häkeltynyt, mutta ajattelin tervehdyksen tulevan joltakin kiitolliselta asiakkaalta. Kaivoin paketin uumenista paperit tieltä ja löysin sieltä Muumit -suklaamunan. En muuta, ei tervehdystä, ei korttia, ei mitään vinkkiä lähettäjästä. Siinä sitä sitten naureskeltiin, että onpa mielenkiintoinen lahja - varmaankin salaiselta ihailijalta! Aloin tutkia suklaamunaa tarkemmin ja huomasin, että käärepaperi oli ruttuinen ja näytti jo kertaalleen avatulta...jokin kello alkoi tässä vaiheessa soimaan takaraivossani. Revin paperin pois, rikoin suklaan ja avasin sisällä olevan laatikon. Sieltä paljastui Muumipappa -figuuri (?) ja pieni, rullalle kääritty kirje. Avasin kirjeen. Nopealla vilkaisulla luin, että "Kutsu" ja ajatettelin kyse olevan tosiaan asiakkaan markkinointitempauksesta. Mutta hetkinen..? Luettuani tarkemmin, kyseessä olikin treffikutsu! Olin hyvällä tavalla hämmästynyt ja sekaisin. Kutsujana oli mies, jonka olin tavannut noin viikko sitten. Kyllä kyllä, olen siis käynyt pitkästä aikaa treffeillä. Vieläkään en osaa sanoa olenko valmis mihinkään muuhun kuin kevyeen hauskanpitoon ja siksi suostuin hänen kanssaan ensimmäisellä kerralla deiteille. Sanotaan häntä vaikka Pelimieheksi. Ai miksikö? Noh, hänellä nyt sattuu olemaan tietynlainen maine. Olin pitkään ja olen yhä ennakkoluuloinen ja vastahankainen, mutta kai sitä voi ainakin näin kevään kynnyksellä nauttia huomiosta ja romanttisista eleistä?

Mutta miettikääpä milloin deittailuvaiheessa kohtaa näin pitkälle harkittua ja romanttista liehittelyä? Toisaalta olen sitä mieltä, että Pelimies todella on Pelimies isolla peellä, koska hän osaa sanoa oikeat asiat ja keksii juuri ne oikeat pienet, yliromanttiset vippaskonstit, joilla naisen saa valumaan hunajaa. Toisaalta olen huvittunut ja imarreltu kaikesta huomiosta jota olen saanut häneltä tähän mennessä ja olemme tosiaan vasta tavanneet kerran. Yksi syy siihen miksi hän näkee tämän vaivan vuokseni, on se, että olen ollut osittain tahtomattani vaikeasti tavoitettava ja tavoiteltava. Mitä useammin unohdin vastata hänen viesteihinsä, sitä kuumemmaksi kävi hänen metsästysviettinsä. Ja toinen syy on luonnollisesti se, että olen upea, ihana, mahtava pakkaus, jota kannattaakin tavoitella :)

Ja kysymys kuuluu, mitä sitten vastasin hänen treffikutsuunsa? Mitä luulette? ;)

Miehet ystävänä

Ihana, upea Lenita Airisto sanoi viime perjantaina tv-haastattelussa, että naiset hyvät, menkää ja hankkikaa miehiä ystäviksi! Kaikkien kanssa ei tarvitse mennä sänkyyn. Hienoa Lenita, olet aivan oikeassa. Mutta miten niitä miesystäviä sitten oikein "hankitaan"? Ystävien "hankkiminen" kuulostaa hieman väkinäiseltä ja teennäiseltä tässä iässä, olipa ystävät sitten naisia tai miehiä. Lenitan sanomassa on kuitenkin vinha perä, sillä tutustumalla miesten ajatusmaailmaan muutenkin kuin parisuhteen kautta, pääsee sisälle maailmaan, johon naistenkin olisi hyvä tutustua. Mitä ja miten miehet siis ajattelevat?

Monessa sarjakuvassa kuvataan naisten ja miesten eroja mm.seuraavasti: teknisen härvelin naisten puolella on satoja mittareita, nappuloita ja säätimiä, kun taas miehen puolella on yksi nappi. Tai naisten käyttöopas miehille on noin 10 000 sivua, kun taas miesten käyttöopas naisille on yksi sivu. Buhahaa, kuolen nauruun. Not.

Mutta näin meidät halutaan edelleen stereotypisoida ja näin sorrun tekemään itsekin, myönnän. Mikäli minulla olisi miespuolinen YSTÄVÄ, ei kaveri, niin uskoisin pääseväni sisälle eri tavalla miesten maailmaan kuin exieni kautta. Joku voi tosin tässä kohtaa tuhahtaa, että höh, eihän meillä ole mitään miesten ja naisten maailmoita, vaan ihmisiähän me kaikki ollaan. Juu, mutta siltkin meillä on pippelit ja pimpulat, joten kyllä me olemme erilaisia.

Jos mietin omaa lähipiiriäni, niin minulla voisi olla tällä hetkellä pari, kolme miestä, joista voisin saada ystävän. Suhteeni näihin kaikkiin on erilainen, mutta kenenkään kanssa ei ole ollut romanttisia viboja, mikä suuresti helpottaisi ystävyyssuhteen rakentamista. Joku varmaan muistaakin Ystävämiehen? Noh, olisin epäreilu, jos lähtisin hänelle ehdottelemaan ystävyyden lämmittämistä, joten jätän hänet nyt ulos laskuista. Mutta nämä kolme muuta, hmm. Miten se sitten tapahtuisi? Laitan Facbookissa viestiä tai soitan ja pyydän kaffelle? Jutustelun lomassa sitten esitän tilaisuuden tullen vakavan kysymyksen: "Teppo, haluaisitko tulla ystäväkseni ja olla ystäväni sekä myötä- että vastoinkäymisissä, niin kauan kunnes elämä, joku toinen nainen tai mies taikka lopulta kuolema meidät erottaa?"

Koska yritän nyt tosissani pitää deittailutaukoa tämän lopputalven, ehkäpä vappuun asti, niin olisihan se silti mukavaa nauttia miesten seurasta ilman romanttisia ajatuksia ja toiveita, eikö? Ja nainen ja mies voivat olla vain ystäviä? Vai voivatko..? To be continued...:)

Happy Valentine's Day My Friends and Love(rs)!!!

Tänään on 14.2, eli Ystävänpäivä - jihuu! Mietin tuossa hetki sitten kuinka monta rakkauskirjettä olen miehiltä saanut elämäni aikana. Jos oikein laskin, niin muistan ainakin nelisen kappaletta. Ensimmäinen tuli yläasteella ensimmäiseltä poikaystävältäni, joka piirteli omia tulevaisuudenhaaveitaan ruutupaperille, eli Ferraria ja muita moottorihirmuja. Minulla on vieläkin tuo kirje tallessa ja se saa aina hymyn huulilleni. Olin niin ihastunut, mutta olimme molemmat niin ujoja, ettemme uskaltaneet koulussa edes pitää toisiamme kädestä kiinni, saati sitten pussailla julkisesti, hui!

Lisäksi olen saanut rakkausraapustuksia perinteisesti kirjepaperilla ja moderinisti sähköisesti, sekä enemmän että vähemmän siirapilla ja sokerilla kuorrutettuja. Ne kaikki ovat edelleen tärkeitä, vaikka tunteet ja muistotkin ovat jo haalenneet. Ja miehet huomio; me naiset arvostamme yli kaiken juuri tällaisia pieniä ja helppoja, romanttisia juttuja. Se, että pysähtyy hetkeksi miettimään miksi ja miten minä tuota toista rakastan ja vielä kirjoitan sen auki paperille, niin sanat saavat uuden muodon ja jopa merkityksen. Rakkauskirjeet kunniaan!

Tämän vuoksi päädyin pohdiskelemaan miksi en voisi kirjoittaa rakkauskirjettä Sinulle Rakas Ystäväni. Niin juuri Sinä. Muistanko sanoa sinulle tarpeeksi usein, että rakastan ja olet tärkeistä tärkein? Well, here it comes - rakkaudentunnustus Sinulle Ystäväni!

Olen etuoikeutettu, että saan olla juuri Sinun Ystäväsi. Olen kiitollinen, että olet elämässäni ja saan olla Sinun elämässäsi. Luin juuri Merete Mazzarellan haastattelun, jossa hän kertoi 30 -vuotisen ystävyyden katkenneen äkillisesti. Hän suri tätä syvästi ja vertasi tärkeän, syvän ystävyyden katkeamista rakkaussuhteen päättymiseen. Olen Mereten kanssa samaa mieltä siinä, että nämä ihmissuhteet ovat rinnastettavissa toisiinsa. Olen iloinen, että me olemme ystäviä nyt, huomenna ja toivottavasti aina. En aina ole osannut kertoa Sinulle niistä asioista, jotka ovat minua eniten satuttaneet tai muuttaneet. Ehkä kerron joskus, kun tulee oikea hetki. Ja Ystäväni, en minäkään tiedä kaikkea Sinusta. Kerrothan, jos sinulla on vaikeaa? Toivon, että pystyn antamaan Sinulle enemmän kuin ottamaan. Haluan, että voit nauraa kanssani, itkeä, olla oma itsesi. Minä olen saanut itkeä ja nauraa kanssasi. Olet ollut tukenani ja lähelläni, kun olen Sinua tarvinnut. Et edes tiedä kuinka paljon sinua arvostan ihmisenä, ystävänä. Olet iso osa elämääni, isompi kuin arvaatkaan. Pysythän siinä?

Hyvää Ystävänpäivää kaikille rakkailleni, ystävilleni, jotka ovat olleet mukana elämässäni joko jo pidempään tai vasta lyhyemmän hetken - olette tärkeitä! This is for you guys and girls :)  Somewhere Over The Rainbow

..ei siitä muuten mitään tuliskaan, ilman oikeenlaista kemiaa...

Viuh vaan, näin meni kahdeksan kuukautta sitten viime bloggauksen! Lueskelin juuri vanhoja postauksia viime keväältä. Onpas siellä ollut vilskettä, huh huh! Ystävämiehen kuulumisista sen verran, että hän päivitti juuri Facebook -statuksensa, että "In a Relationship" - ihanaa, olen aidosti onnellinen hänen puolestaan. Etenkin, koska satutin häntä kipeästi viime keväänä...

Olisin tosiaan voinut bloggailla kesälläkin, syksyllä, talvella jne, mutta olin niin kiireinen vauhdikkaissa käänteissäni. Ja viime syksynä Se tapahtui. Ei, en ole ollut neitsyt enää pitkään aikaan ;) Mutta kyllä. Minut löysi ihana mies. Sanotaan häntä nyt vaikka Digisankariksi. Hän oli jo ensinäkemältä kuuma pakkaus; pitkä, tumma, partasuu, treenattu, komea, uuh papa...Puhelias, keskustelutaitoinen, älykäs, ajatteleva, romanttinen, hassun hauska, nauravainen, suurisydäminen. Kaikkea mitä olin ikinä voinut toivoa villeimmissä unelmissanikaan. Mutta ensi treffeillä oli yksi iso Mutta. Hän puhui existä, iiks. Ensituntuma oli, että exfilesia ei ollut vielä kunnolla suljettu ja siksipä naisen vaistoni varoitti tunnevammavaarasta. Hiljensin signaalin nopeasti, sillä menin ihastumaan. Suhteemme eteni siten, että ensimmäisen yhteisen yön jälkeen, kun hän oli kokannut minulle aamiaisen ja lähdimme kävelylle, niin sattuikin outoja. Neidille iski nimittäin ripuli. Voitte kuvitella sitä tuskaa, kun toilettiin on matkaa noin kolme kilometriä ja hikeä pukkaa otsalle. Kävelin jalat ristissä koko matkan ja takaisin hänen luoksensa päästyämme ryntäsin vessaan ja räjäytin pytyn. Hmm. Not nice. Mutta Digisankari ei moisesta hätkähtänyt! Hän huolehti minusta kiltisti ja laittoikin vielä heti illalla minulle ihania pusuviestejä - mikä mies!

Hullaannuin. Ja rakastuin. Klik. Elämäni neljäs rakkaus. Salamarakkaus. Hän soitti minulle aamulla ennen töihin menoa ja töiden jälkeen. Olin huumaantunut huomiosta. Sitten tapahtui jotain. En kuulemma osannut avautua, sanoa oikeita asioita. Mitä, minä kysyin? Mistä minun pitäisi puhua? Tunteistasi, hän vastasi. Haluan oppia tuntemaan sinut oikeasti, hän sanoi. Mutta minähän sanon tykkääväni ja rakastavani. Minähän sanon, että rakas, kulta, murmeli. Minähän halaan, pussaan, rakastelen. Mutta ei, hänen mielestään en osannut silti sanoa oikeista asioita. Siksi hän jätti minut viikko sitten, neljän kuukauden jälkeen. Hän ei päässyt lähelleni, hän ei tuntenut kemiaa. Minä en ollut hänelle sielunkumppani, jota hän etsi. Olin murtunut. Olen rikki. Minulla on niin ikävä häntä. En voi olla vihainen hänelle, sillä hän on toiminut oikein. Niin minäkin olisin tehnyt.

Mutta silti minä rakastan häntä yhä. Ainakin vielä vähän aikaa. Annan sydämeni parantua, taas kerran. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja ihanaa elämääsi Digisankari. Muista minua joskus?