Viuh vaan, näin meni kahdeksan kuukautta sitten viime bloggauksen! Lueskelin juuri vanhoja postauksia viime keväältä. Onpas siellä ollut vilskettä, huh huh! Ystävämiehen kuulumisista sen verran, että hän päivitti juuri Facebook -statuksensa, että "In a Relationship" - ihanaa, olen aidosti onnellinen hänen puolestaan. Etenkin, koska satutin häntä kipeästi viime keväänä...
Olisin tosiaan voinut bloggailla kesälläkin, syksyllä, talvella jne, mutta olin niin kiireinen vauhdikkaissa käänteissäni. Ja viime syksynä Se tapahtui. Ei, en ole ollut neitsyt enää pitkään aikaan ;) Mutta kyllä. Minut löysi ihana mies. Sanotaan häntä nyt vaikka Digisankariksi. Hän oli jo ensinäkemältä kuuma pakkaus; pitkä, tumma, partasuu, treenattu, komea, uuh papa...Puhelias, keskustelutaitoinen, älykäs, ajatteleva, romanttinen, hassun hauska, nauravainen, suurisydäminen. Kaikkea mitä olin ikinä voinut toivoa villeimmissä unelmissanikaan. Mutta ensi treffeillä oli yksi iso Mutta. Hän puhui existä, iiks. Ensituntuma oli, että exfilesia ei ollut vielä kunnolla suljettu ja siksipä naisen vaistoni varoitti tunnevammavaarasta. Hiljensin signaalin nopeasti, sillä menin ihastumaan. Suhteemme eteni siten, että ensimmäisen yhteisen yön jälkeen, kun hän oli kokannut minulle aamiaisen ja lähdimme kävelylle, niin sattuikin outoja. Neidille iski nimittäin ripuli. Voitte kuvitella sitä tuskaa, kun toilettiin on matkaa noin kolme kilometriä ja hikeä pukkaa otsalle. Kävelin jalat ristissä koko matkan ja takaisin hänen luoksensa päästyämme ryntäsin vessaan ja räjäytin pytyn. Hmm. Not nice. Mutta Digisankari ei moisesta hätkähtänyt! Hän huolehti minusta kiltisti ja laittoikin vielä heti illalla minulle ihania pusuviestejä - mikä mies!
Hullaannuin. Ja rakastuin. Klik. Elämäni neljäs rakkaus. Salamarakkaus. Hän soitti minulle aamulla ennen töihin menoa ja töiden jälkeen. Olin huumaantunut huomiosta. Sitten tapahtui jotain. En kuulemma osannut avautua, sanoa oikeita asioita. Mitä, minä kysyin? Mistä minun pitäisi puhua? Tunteistasi, hän vastasi. Haluan oppia tuntemaan sinut oikeasti, hän sanoi. Mutta minähän sanon tykkääväni ja rakastavani. Minähän sanon, että rakas, kulta, murmeli. Minähän halaan, pussaan, rakastelen. Mutta ei, hänen mielestään en osannut silti sanoa oikeista asioita. Siksi hän jätti minut viikko sitten, neljän kuukauden jälkeen. Hän ei päässyt lähelleni, hän ei tuntenut kemiaa. Minä en ollut hänelle sielunkumppani, jota hän etsi. Olin murtunut. Olen rikki. Minulla on niin ikävä häntä. En voi olla vihainen hänelle, sillä hän on toiminut oikein. Niin minäkin olisin tehnyt.
Mutta silti minä rakastan häntä yhä. Ainakin vielä vähän aikaa. Annan sydämeni parantua, taas kerran. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja ihanaa elämääsi Digisankari. Muista minua joskus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti