Pahoitteluni heti alkuun pitkästä tauosta kirjoittelussa. Nyt tuntui taas sopivalta hetkeltä puhua, mutta koska ei ole ketään kenelle haluaisin näistä tunteista ja tunnelmista kertoa ääneen, on helpompi kirjoittaa ahdistus auki. Tapasin taas Ystävämiehen. Olen melkein joka päivä ajatellut häntä, jo yli kuukauden päivät siitä kun viimeksi tapasimme. Siksi laitoin hänelle viestiä viikonloppuna, että haluan nähdä hänet ja keskustella vielä. Hän oli iloinen, koska oli ajatellut samoin. Oli kuulemma jäänyt vielä asioita sanomatta. Tapasimme siis äsken ja kävimme kävelyllä. Koska Ystävämies on jo pitkään ollut elämässäni, on hän tavallaan ollut tietynlainen "vararengas" unelmilleni. Eli, jos en löydä Sitä Oikeaa esimerkiksi 35 ikävuoteen mennessä, niin voisin ajatella elämää hänen kanssaan. Mutta kun en vaan voi. Halusin tavata hänet, koska ajattelin siten pääseväni selville omista tunteistani. Koska olin ollut viime viikot rauhaton, ajattelin sen välillä jopa johtuvan siitä, että minulla voisi olla tunteita häntä kohtaan. Kuvittelin useita kertoja myös mielessäni millaista olisi perustaa perhe hänen kanssaan ja elää tavallista arkea. Pieni ääni sisälläni yritti sanoa, että kyllä, kyllä. Meidät on luotu yhteen, mutta nyt vasta on oikea aika ja oikea paikka. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Oloni on suoraan sanottuna paskamainen. Tunnen itseni inhottavaksi ihmiseksi. Miksi minun pitää kiusata häntä, kun minulla ei ole antaa vastauksia. Tai olihan minulla. Sanoin taas, että vaikka muuta haluaisinkin, niin tunnen häntä kohtaan vain ystävyyttä. Hänellä oli suuria odotuksia minulle. Hän toivoo minulta, minusta paljon enemmän kuin ystävää. Hän haluaa pidellä minua, halata, koskettaa. Hän itkee. Ja minä tunnen itseni tyhjäksi, kylmäksi ja paskamaiseksi.
Tunteeni ovat edelleen yhtä mylläkkää. Mutta eiväthän romanttiset tunteet voi herätä pakottamalla? Haluaisin haluta, mutta en halua. En koe fyysistä vetovoimaa, en halua halata tai koskettaa. En halua suudella häntä. Haluaisin niin kovasti haluta, mutta en vaan halua. Piste. Nyt on pakko päästää hänestä irti ja antaa myös hänelle mahdollisuus irrottautua minusta. Miksi elämä ei edes joskus voisi mennä kuten elokuvissa?
